Maurizio Sajeva, 20.2.2023
Kun olin vielä lapsi 1970-luvulla ja asuin Italiassa, Aku Ankka maksoi 200 liiraa (0,10 euroa), ja muistan kuinka vaurasta aika oli. 1990-luvulla sanomalehdet kirjoittivat, että Italia oli maailman neljäs talousmahti[1]. Kummallista kyllä, kun 1 000 liiran arvo oli 0,50 euroa ja maa ”kärsi” inflaatiosta. Outoa, mutta totta: tuohon aikaan valuuttaa devalvoitiin ja tuotantoa vietiin kaikkialle maailmaan, kuten tietääkseni Suomikin teki.
Mitä kaikkialla Euroopassa tapahtui?
Kysymykseen ”Toimiiko euro?” Nobel-palkittu ekonomisti Joseph Stiglitz vastasi ”Ei”[2]. Columbian yliopiston professori Stiglitzin mukaan euro on sidottu talousarvion tasapainottamismekanismeihin, joilla kielletään mahdollisuus reagoida kriisin sattuessa, esimerkiksi valuuttakurssin tai koron säätämisellä. EU:n talouspolitiikan parametrit ovat hänen mukaansa keksittyjä, ne eivät perustu mihinkään taloustieteelliseen teoriaan eikä niihin ei siis ole mitään syytä. Ne ovat poliittinen agenda. Ja vaikka yhteisvaluuttaa perusteltiin sillä, että se olisi luonut tasa-arvoa, vaurautta ja hyvinvointia, niiden sijaan se onkin tuottanut stagnaatiota ja divergenssiä, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Jos ennen euroa muiden Euroopan maiden heikommat valuutat kiihdyttivät vientiä, Stiglitzin mukaan euron käyttöönoton jälkeen ainoastaan Saksan vienti on kasvanut, muiden maiden kustannuksella.
Keynesin mukaan julkinen investointi voi auttaa käynnistämään taloutta. Taloustieteiden, mutta myös loogisen päättelyn mukaan, rahan liikkeeseenlasku silloin, kun on olemassa mahdollisuus käyttää sitä, eli on olemassa taloudellista ja sosiaalista toimintaa, tuotantoa ja työtä, ei lisää inflaatiota. Inflaatio lisääntyy, kun liikkeellä on enemmän rahaa samalla määrällä taloudellista toimintaa. Tässä tapauksessa on selvää, että hinnat nousevat.
Joukkovelkakirjalainat ovat yleinen tapa, jolla rahaa lasketaan liikkeeseen esimerkiksi julkisten menojen rahoittamiseksi. Aiemmin nämä joukkovelkakirjat jäivät kuitenkin kotimaahan, joko niitä ostaneille perheille tai valtiovarainministeriölle. Valtio myi ne tällä tavoin itselleen. EU:n talouspolitiikan ja euron käyttöönoton seurauksena kotitalouksien säästöinä pitämät pitkäaikaiset joukkovelkakirjalainat on muutettu lyhyen aikavälin joukkovelkakirjoiksi, joita kansainvälinen rahoitusala pitää hallussaan ja joita ostetaan ja myydään päivittäin spekulaatiota varten.
Kaikki valuutat, jotka on muunnettu euroiksi, ovat menettäneet ominaisuutensa julkisina valuuttoina. Euro ei ole julkisen pankin liikkeeseen laskema julkinen valuutta. EKP:n eli Euroopan keskuspankin omistavat pankit, jotka ovat yksityisessä omistuksessa. Rahoittaakseen itsensä euromaiden on haettava luottoa kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta, ja nämä asettavat poliittiset ehdot sen ostamiselle. Jos halutaan jakaa joukkovelkakirjalainoja, kansainväliset markkinat vaativat toimenpiteitä julkisten menojen vähentämiseksi. Sen vuoksi, jos euromaa haluaa lisätä esimerkiksi terveydenhuollon menoja, sen on vastattava luottoluokituslaitoksille –ne kuuluisat Fitch, Moody’s ja Standard & Poor’s. Tämä heikentää taloutta talouskasvun sijaan. Enää ei ole sallittua rakentaa sairaalaa laskemalla rahaa markkinoille, vaikka nuo rahat käynnistäisivätkin taloutta, koska sairaalan rakentaminen ja toiminta epäsuorasti generoivat taloutta, tuloja yrityksille ja työntekijöille, jotka puolestaan maksavat veroja ja käyttävät eteenpäin tuota samaa rahaa muihin tarkoituksiin.
Ongelma ei ole velan määrässä, vaan rahoittajassa!
Euron käyttöönotolla julkinen raha muutettiin kestämättömällä tavalla velkarahaksi, ja korot kasvattavat kotitalouksien sijaan kansainvälisten sijoittajien voittoja. Tämä selittää syyn suureen velkaan, joka ei ole todellista velkaa, koska kukaan ei ole antanut mitään omasta taskustaan. Yhdellä napsautuksella luodaan rahaa, jota ei ollut aiemmin olemassa, ja velkatili avataan, jolloin rahaa syntyy tyhjästä. Ja kansalaisten on maksettava korot. Tavoitteena on EKP:n sanelema taloudellinen vakaus – ei työpaikkojen luominen, kuten aiemmin. Nyt ei välttämättä ole niin, että kansalliset byrokraatit, joista monet ovat aiempia Goldman Sachsin työntekijöitä, pyrkisivät oman maansa hyvinvointiin, vaan he vastaavat maailmanlaajuiselle rahoitusjärjestelmälle.
Todiste tästä on se, että Japanilla on huomattavasti enemmän velkaa kuin velkaantuneimmilla euromailla, mutta se ei ole paineen alla, koska velka on kotimaista eikä kansainvälisten keinottelijoiden hallussa. Sen sijan 73 prosenttia Suomen julkisesta velasta on velkaa kansainvälisille sijoittajille[3].
Suomen ja muut Euroopan kansalaiset eivät siis ole eläneet yli omien varojensa. Pohjanoteeraus johtuu kansainvälisen oligarkkisen rahoituksen ja siihen liittyvien byrokraattien ylivallasta. Tässä asiassa kaikki Euroopan hallitukset ovat noudattaneet samaa politiikkaa. Lopullinen isku on taloudellinen lama, elvytyspaketti ja kansallisen omaisuuden tai yritysten myyminen maailmanlaajuisille jättiläisille, myös lääketieteellisesti täysin järjettömien koronarajoitusten avulla. Kuten Stiglitz myöntää, vaikka euroero voisi aiheuttaa kustannuksia, jos katsotaan mihin tilanteeseen esimerkiksi Kreikka on joutunut, se voisi kuitenkin olla parempi vaihtoehto.
Comentários